Kun
askeleen toisensa jälkeen saa mieleensä saman kuvan, samat kasvot,
tietää mitä etsii, tietää mitä odottaa. Kaipaa tavata tuon jonkun,
istua tuokioksi, vaihtaa ajatus ja jatkaa matkaa. Kun kulkee pitkiä
loputtomien metsien ympäröimiä hiekkateitä, harhailee poluilla etsien
tietä vapauteen, voi joskus löytää jotain arvokasta. Mikä
piristäisikään kulkijaa kuten raikas vesi jota metsäinen lähde voi
tarjota? Vain hiljaisuus ympärillä, syksyinen metsä. Jotenkin sitä aina
kaipaa sinne, hiljaisuuden rannalle, ja kun on siellä huomaa jotain
uupuvan. Missä onkaan se tyttö jonka kanssa tämän tahtoi jakaa? Ja sama
tuttu tyhjyys sydämessä, kaipaus.
torstai, 11. lokakuu 2007
Odotusta...
keskiviikko, 10. lokakuu 2007
Harha-askelia
Kuljen
ympyrää huoneesta toiseen ja kuuntelen lautojen narinaa hiljaisuuden
keskellä. Katselen pihan kuolemaa tekevän näköisiä puita, jotka
yrittävät karistella viimeisiäkin sinnikkäästi olemassaolostaan kiinni
pitäviä lehtiä maahan. Kauniin tasaista harmautta pienen peltotilkun
yli metsän laitaan ja eteenpäin. On hetkiä jolloin mietteet lähtee
sanoista kunpa voisi. Kunpa voisi istua hiljaa jonkun rakkaan
läsnäolossa, juoda teetä ja kohennella tulta takassa. Oikeastaan,
miksei voisi. Itsepäisen ihmisen itsepäisiä päätöksiä ja niiden
seurauksia miettien voikin taas jatkaa seuraavan kierroksen huoneiden
halki. Jos siivoasi, ei tarvitsisi potkia pölyä kulkiessaan. Tai keittäisi teetä ja lakkaisi kulkemasta.
